Menisin jos olisin

Lähden aamulla pois kaupungista, merelle ja saaristoon. Pidän viimeisen lomaviikon. Kiva huomata, että odotan jo paluuta: haluaisin ottaa mukaan työkirjoja, mutta olen päättänyt ottaa levon varman päälle ja jättää kaiken työhön liittyvän tänne. Samoin tietokoneen.

Mietin kuitenkin asioita, joita haluaisin nähdä, jos olisin ensi viikon Helsingissä. On tulossa kuuma.

Menisin stadikalle ja rannalle, istuisin kahvilla ja terassilla.
Menisin Meilahteen katsomaan Anna Tuorin näyttelyä: Tuorin töitä kuvataan outoudessaan kiehtoviksi.
Osallistuisin tavalla tai toisella We Love Helsinki Kaupunkifestareille.
Ensi viikon perjantaina kävisin katsomassa, miten Kuningassoundi istuu Suvilahteen.
Kävisin kesäteatterissa; suosisin opiskelijoiden töitä.
Haaveilisin puistossa, ehkä myös siitä, että liikkuisin puistossa.
Kuvaisin sähkökaappeja.
Ja kaikkea, mitä sattuu matkan varrelle tulemaan.
Vaeltaisin Kallion puistokirppiksellä.
Yrittäisin täsmätä Kulttuuriratikkaan (2 epäonnista, totista yritystä takana).
Hakeutuisin tuuleen, Pihlaja- tai Sirpalesaareen kävelemään kallioilla.
Söisin pitkiä aamupaloja ja lounaita.
Ilmoittautuisin joka junaan.
Tai makoilisin olkkarin lattialla.

Ja näiden lisäksi - pitäisin silmät auki, nyt kun ne on auki saatu.

Viaton vapaa työpäivä

Päivän piti olla viaton vapaapäivä. Olen lomalla, olen olen.

Ei tietokonetta.

Ei kirjoja. Ei kirjoittamista.  

Hyvä lounas. 

Ja Ruttopuiston kulmalla lähti suistumaan. 

Elämänpolkuja Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun kulmassa. Kaarina Kaikkonen, Galerie Forsblom.

Tai oli se suistuminen lähtenyt jo aiemmin:

kannoin kirjoja laukussa.

Ja Ruttopuiston kulma on jo liian lähellä kirjakauppoja.

Aluksi vähän vilkuilin ja sitten jo selailin yhdessä myyjän kanssa ammattikirjoja.

Ja koska en löytänyt haluamaani, sain päähäni mennä vilkaisemaan, jos Kansalliskirjastosta löytyisi.

Jonotin kaksi kertaa kassalle. Laulatin kopiokonetta 183 sivua. Maksoin sakot, uusin, etsin uutta.

Kirjaston ulko-ovella ajattelin, että lomalla tehdään loma-asioita.

Kävin Kiseleffin talossa, koska se sattui olemaan siinä, jos saisi ajatuksia pois. 

Siellä oli tyhjää ja kolkkoa. 

Toivon, että talo saa ihmisistä sielua, että remontin jälkeen se löydetään. En ehkä itse löydä enää, putiikkeja ja korugallerioita. Teehuone. 

 Olin jo samalla tiellä, jossa työhuone on.

Työhuoneella oli ikkunanpesijä ja minä.

Luin.

Luin lisää.

Menin kahvilaan ja luin.

Menin kotiin ja luin.

Tein kokonaisen työpäivän.  

Jotain on tapahtunut.

Vielä viime viikon lopulla pelkäsin, että mitä jos ilo työhön ei tulekaan takaisin. Kyllä se tulee.

Kotimatkalla kävelin Rautatieaseman läpi. Siellä oli tällä kertaa Pihlajamäen lähiön nuorten toteuttama valokuvanäyttely. Pääsin ripille Pihliksen kirkossa. Näin ostarin silmissä ja kerrostalot kalliolla.

Näyttely on osa Kulttuurirahaston kolmivuotista Myrsky-hanketta, jonka tarkoituksena on luoda pysyviä, paikallisia toimintamalleja nuorisotyöhön.

 

Näyttely esitellään näin: "Elämä on suurta roolipeliä. Nuoret kokevat tämän lapsuuden ja aikuisuuden välissä vahvasti... [roolipeliä] ei voi kukaan hallita eikä ennalta säätää. On oltava valmis katsomaan ne kortit, joita elämä jokaiselle antaa."

 

Nuoruus tuntuu julmalta. Ei elämän tarvitse olla rooleja ja pelejä. Näyttelyssä peliä pidetään annettuna.

Haluan töihin, haluan lukea, mennä takaisin jotenkuten aikuiseen elämääni.

Loman jälkeen sitten ;)

Ateenan anarkistit Volgassa

Galleria Volga ilmestyi viime vuonna Museokadulle.

29.7. asti siellä on esillä Noora Ojalan kuvia Ateenan kaupunginosasta Exarchiasta. 

Uutisista välittyy kuva talouskriisin Ateenasta, jonka autot ovat liekeissa ja kadut kyynelkaasussa.

Mitä muuta ateenalainen liikehdintä on saanut aikaan?  

Gallerian ikkunassa on kuva koirasta.
Vapaana juoksevia koiria on paljon: kulkukoiria tai omistettuja, kukaan ei ota enää selvää. 

Exarchia on siitä erityinen paikka, että siellä asukkaat ovat ottaneet ohjat käsiinsä. He paitsi muokkaavat aluetta myös pitävät huolta sen kehityksestä, toistensa koirista ja turvallisuudesta. Ilman virallisia hierarkioita. Vahvalla asukastoiminnalla on mm. perustettu tiloja kulttuurille, keskustelulle ja toiminnalle. Ja rakennettu parkkipaikasta puisto. 

Alueella on myös kipupisteensä: se on vaihtoehtoisen yöelämän keskus, mikä on vetänyt alueelle huumekauppaa lieveilmiöineen.

Exarchiassa on paljon opiskelijoita ja taiteilijoita. Kreikan sotilasjuntan kaatanut kansannousu vuonna 1973 alkoi opiskelijoiden liikehdinnästä - kuten moni muukin eurooppalainen liike.  

Taloa kunnostetaan yhdessä.

 

Näyttelyn yhteydessä voi osallistua tarratyöpajaan tai keskustella kuvista, Ateenasta, kaupunkiasumisesta ja vaikuttamisesta. Mitä ateenalaisten aktiivisuudesta voisi siirtää tänne? 

Pieneen galleriaan oli erittäin matala kynnys mennä: Ojala jutteli mielellään kuvista, kokemuksistaan ja mahdollisuuksista Helsingistä. 

Kirjaan voi laittaa ajatuksia siitä, minkälaisia asioita Helsingissä toivoisi olevan. Keskusteluita heräsi alueiden muutoksista ja nykyisen asukastoiminnan kehittämisestä. 

Studio Galleria Volga

 Museokatu 34

Etu-Töölö

http://www.galleriavolga.com/luelisaa.php#

Norwegian Wood

Kävin päivällä leffassa.

Norwegian Woodin trailerit antavat kuvan romanttisesta draamasta. Ja nuoruudesta. Jostain kevyemmästä. Ehkä Beatles tekee sen tunnelmalle.

Jos yhtään kykenee samastumaan suruun tai vaikeisiin suhteisiin, elokuva on kevyen vastakohta: läpikotaisin kipeä kuvaus menetyksestä ja toipumisyrityksistä.Rakkaudettomuudesta rakkaudessa, kuoleman lopullisuudesta ja lohdun etsimisestä.

Japaniin suunnattu, ensimmäinen traileri. Toisaalta voi olla hyväkin, ettei se kerro yhtään mitään - ärsyttävän monen elokuvan vitsit ja juoni on paketoitu mainokseen. Norwegian Woodista ei voi sanoa samaa. Tosin siinä ei ole vitsejä eikä se ole juonivetoinen. 

Viikkoliite typisti etusivullaan leffan kertovan "60-luvun seksistä"

- mikä aliarvio elokuvan psykologiasta!

Kalasatama: täti lähtee kulttuuriretkelle

Maisema Kalasataman Konttiaukiolta keskustaan.

Onko niin, että kaupunkiasutus kehittyy tällä kaavalla:

On jännittävä teollisuusalue.

Tulee taiteilija.

Tulee snobi.

Tulee keskiluokka?

Onko niin, että kaupunkikulttuuri kehittyy tällä tavalla:

On jännittävä teollisuusalue.

Tulee alakulttuuri tai taideopiskelija.

Tulee aikaansa seuraava toimittaja.

Tulee massiivinen juttu Hesariin.

Tulee kulttuuritäti?

Myönnän: tänään Konttiaukion ihmiset yllättävät. Kaksi eläkeikäistä.

Paikan päällä kolmas, jo vanhuusvuosia käyvä nainen kysyy, mistä löytäisi kiinalaisen teoksen, joka kuulemma puretaan tänään. 

Totuus: kulttuuritädit pitävät taide-elämää yllä tässä maassa. Näköjään myös katutaiteen kuluttajina. Ja on tuolla yksi setäkin.

Kaksi pyöräilijää, ja toiset kaksi.. nuori, aikuinen nainen kuvaamassa, lihaksikas koiranulkoiluttaja ilman paitaa.

Kaksi maalaajaa. 

Katu-uskottavuudessa samastun eläkeläisiin. Epäilen, että olemme kaikki lukeneet sunnuntain lehdestä aukeaman kokoisen jutun konttiaukiosta.

Nukuin viikonlopun. Aina välillä luin lehtiä. Suurin kulttuurielämys oli kulttuuritoimittaja Esa Mäkisen huomio: "Vanhoillisuus on tietenkin tyypillistä alakulttuureille.

Graffiti-maalarit korostavat vapautta pysyä hiekkalaatikon reunojen sisäpuolella.

Teokset ovat julistuksia heimoon kuulumisesta, niiden ensisijainen pyrkimys ei ole esteettinen."

Sarja filosofisempia kysymyksiä: Onko vapaus kolinaa laatikossa, joka törmäilee toisten laatikoiden vapauksiin?

Onko kolina, vapaus, silloin oma koodisto, kieli ja tyyli?

Kuka saa päättää koodeista?

Koliseeko alakulttuurin vapaus muiden vapauksia vasten?

Jos ei kuulu mihinkään laatikkoon, kokeeko yhteenkuuluvuuttakaan?

Onko yhteisön vapaus sitä, että voi hyppiä monissa eri laatikoissa?

Vai palautetaanko takaisin yhteen?

Jos kuuluu laatikkoon, täytyykö hyväksyä kaikki kolinat sen sisällä?

Vai pitääkö lähteä?



Opasteet ja vihreä kaista neuvovat perille.


 Jos Kalasatamassa näyttääkin nyt tältä...



...näin esitellään Kalasataman tulevaisuus. "Kulttuuria ja elämää kantakaupungin kainalossa." Juliste näyttää niin steriililtä, että mieleen tulee, määritelläänköhän silloin myös se, minkälaista kulttuuria alueelle halutaan. Sitä ennen suunnitteilla on ainakin yhdessä toteutettava skeittipuisto.  


Taikkilaisten grafiikanopiskelijoiden töitä:

Puukaiverrusten alueelle ei toivottu tageja. Jotain kiinnostavaa yksi yksittäinen kuitenkin tuo pintaan. Ehkä myös tekijöiden mielestä?

Ja sprayllä tehtyjä:

Vanhojen töiden päälle tulee jo uutta. Tänään tämän tilalle.





Slaavilaistyyppinen, eri tyylilajin ötökkä.

Kohta aitaa, kerroksellisuus.

Työ käynnissä.

Toimittajan sunnuntaina lehdessä esittelemä työ on jo eri näköinen - ja katoamaan päin.

Värikkäät vessat. Pidän.



Agamemnon-teatteriesityksen jäljiltä.

Roskia roskiksessa. Roskia kuvan ulkopuolella.

Kollektiivinen pizza-uuni

"Lisä aineiden yhteis vaikutuksia ei ole tutkittu." Kielipoliisi saapui juuri paikalle.

Lasta kädestä ja ruumis pussiin.

Ei lisättävää.

Kalasataman metris

Aino Favénin Kukkaverkot metroasemalla. Luin Kukkaverhot, mikä ei ehkä ole täysi vääryys työn henkeä kohtaan: pilviä kesäisellä taivaalla - ja hyvänmielen kukkaverhot.

Kukat on tehty käytetyistä hedelmämuovipusseista ja teos toteutettu käsityönä metroradanvarren peruskoululaisten avustamana. Työ kuuluu Oon kaupungissa -kaupunkitaidetapahtumaan.

Jos Kalasatama nykyisin tunnetaan urbaanista kulttuurista ja katutaiteesta, jollakin on ollut huumorintajua kiinnittää post-it lapuilla tekstejä metroaseman pissanhajuiseen porraskäytävään ja hissiin. Raju teko. Hymyilyttää.

Metroaseman portaiden luona, toiselta puolelta tietä rajaavan aidan takana, on epäpaikka, kummallinen tyhjä kuilu, joka näkyy portailta ja ehkä laituriltakin tielle päin. Jalat ovat löytäneet sinne.

Merelle

Helsingistä 72% on merta. Helsingin keskipiste on merellä.

Täällä asuu varmasti monia, jotka eivät elä merta ollenkaan. Kaikki eivät asu merellä.

Ja täällä on monia, jotka silti hengittävät merestä.

Kevättalvella seuraan, kuinka jää sulaa ja kolisee rantakallioita vasten. Ja meri on se, joka hengittää. 

Pienenä en tajunnut, miten erityistä täällä on.

Isäni elää merta. Ei merestä vaan merta. Hän on siirtynyt saarelle asumaan. 

Tällä taustalla menin katsomaan Hakasalmen huvilan näyttelyä Merelle. Siellä unohdin, ettei tuntemattomille puhuta. Sulkemisaikaan museovirkailija haki minut salista pois ja ohjasi pihalle.

Menen uudestaan. 

Soitin innoissani muille. Näyttely kertoo purjehduksen historiasta teemoittain. Purjehduksen ökymaine on aika huvittava: poseeraajia rumempaa maisemaa tuskin on, ja työväen pursiseurojakin on ollut 1800-luvulta saakka.

Tänä kesänä Helsingin meri on jo muuttunut hernekeitoksi. Viime viikolla sinilevän saattoi nähdä jo selvästi. Näyttelyssä Itämeren suojelu nousee tärkeään asemaan.

Tämä ei ole tuolla jossain vaan meidän meremme tässä. Tuomaristo kuvaili Hannes Heikuran vuoden lehtikuvaa 2007 sinilevälautasta pelottavaksi ja kauniiksi.

Seitsemän Helsingin kaupunginmuseota ovat aina ilmaisia kaikille:

Kaupunginmuseo Sofiankadulla, Sederholmin talo, Hakasalmen huvila, Ruiskumestarin talo, Työväen asuntomuseo, Tuomarinkylän museo ja Ratikkamuseo.

Katusoittajat

Kuikakohan moni kuulee heitä päivittäin?

Puskaradio sanoo, että he ovat romaneja.

Vaikuttaako se kokemukseen kuulla?

Ovatko he romaneja - en todella tiedä.

Keski-ikäinen nainen tanssii vieressä. Hullu tai humalassa, eikö vaan.

Stockan kellon alla odottelevista polvitaipeista päätellen moni muukin haluaisi tanssia.

Pukumies liitää ohi, nenä ja katse pysyvät eteenpäin, vauhti ei hidastu, selkä ei koukistu, ja silti raha putoaa soittajien laukkuun.

Keski-ikäinen ja kauttaaltaan beige ja vaaleansininen ei-hullu ei-humalainen nainen tekee perässä saman. Vauhti ei katkea. Mutta koru helähtää ranteessa, joka nakkaa kolikot soittajille. Silloin naisen niska kääntyy, nenä soittajien kasvoja kohti. 

Ja hän hymyilee heille, toinen jalka jo ohitse.