Uusi kulttuuriministeri totesi eilen, että kulttuuri on olennainen osa köyhyyden hoitoa, koska kulttuuri lisää hyvinvointia. "Kaikki tutkimukset osoittavat", sanoi kulttuuriministeri. Oppositiokansanedustaja asetti nälän ja vanhustenhuollon vastakkain kulttuuritarjonnan kanssa.

Tutkimukset osoittavat. Katsotaan, minä tutkin. Valitsen tänne tapahtumia, jotka eivät maksa mitään tai ovat lähempänä viittä kuin kymmentä euroa. Katson, mitä arjelleni tapahtuu.

Tavoitteet eivät ole yleviä, ne eivät liity taidekritiikkiin. Vaan arkeen ja oloon.

Monotonisista päivistä nuupahtaneena olen sen oppinut, etten vanhuksenakaan taida elää pelkästä leivästä ja pyhästä hengestä. Kyse ei lopulta taida olla Minun projektistani, minun olostani, vaan sitä, minkälaisessa paikassa haluamme elää.

Tyylin aika

Taidehalliin kannatti mennä kesäpäivänä jo rakennuksen - ja sen viileyden - takia. Claire Ahon mainoskuvat kertovat siitä, mistä 50- ja 60-luvuilla saattoi unelmoida. Mainosestetiikan lisäksi kuvat ovat ikkunoita aikakausiinsa ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Värikuvien ihmiset etäännyttävät siitä, mitä 2000-luvulla olemme tottuneet näkemään mainoksissa. Ja joidenkin kuvien kohdalla pysähtyy miettimään ajattomuutta: vaikea kuvitella, että kuvien ihmiset olisivat koskaan vanhentuneet.

Äiti ja tytär keskustelevat nykyisistä photoshopatuista malleista;

jotkut muistelevat aikaa, joka oli heille vasta hetki sitten.

 

Helsinki Pride 2011 Rautatieasemalla: tervetuloa rakkaus!

Maalaus toivotti tervetulleeksi rakkauden kaupunkiin, kaikissa väreissä, ja kaikilla rakkauden kielillä.

Kävin katsomassa viimeistä esitystä Johanna Kultalan ohjaamasta työstä Johanna palaa, jonka vaikuttimena on Jeanne d'Arcin tarina. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni sekä Aleksis Kiven kadulla sijaitsevaan Valtimonteatteriin että Kalteva Co. nukketeatteriryhmään.

Ennakko-oletuksissa oli yläpuolella olevan kuvan synkeys ja ilmeettömän nuken karmivuus sekä jonkinlainen käsitys aikuisille suunnatusta nukketeatterista. Korvieni ohi oli päässyt menemään se, että esitys yhdistää tanssia nukketyöskentelyyn. Lavalla ei siis nähty staattista nukenliikuttelijaa, ei puhetta lainkaan, vaan voimakkaita tanssijoita. Jo hienovaraiset päänliikkeet tavoittivat Jeannen kokemuksia, ja välillä luurankomainen nukke oli täyttä lihaa, yhtä lihaa kuin tanssijat, silti kadottamatta tarkkaa psyykkisen tuskan kuvausta.

Lyhyt keskustelu:
"Mitäs pidit?"
"Joo, se oli hieno, aika painostava. Toisessa mielentilassa voisi olla ahdistuneempi."
"Vaikka musiikki on synkkää, liike on kuitenkin niin kaunista, että esityskin on."
"Ihmeellistä, miten jokin niin eloton voi olla niin fyysinen ja lihallinen."

Pystyynkuollut?

Hiljaisena iltapäivänä Mannerheimintiellä ei näy juuri ketään. Mutta musiikkia kuuluu. Musiikkitalon edustalla pyllistelee neljä tanssijaa selät kohti tietä. Kummallinen valinta.

Harmaa seinä ei olekaan tanssijoille kuollut. He käyttävät seinän heijastusta valtavana peilinä ja jammailevat ilman sovittuja, opittuja koreografioita. Ei meille kaduntallaajille, huvikseen vaan. Musiikkitalon kylmä pinta on elossa.

Jouko Kärkkäinen: Ulappa puhuu.

Ohi kävelee lapsiperhe. Lapsi toteaa äidilleen: "Ihan kuin katsoisi taulua! Joka muuttuu koko ajan. Ja se on jokaiselta penkiltä eri!" Pikkuveli istuu vuorotellen jokaiselle tuolille, roikuttelee jalkoja aina vähän eri tavalla, katselee maahan, penkeille ja ulapalle. Muut jatkavat matkaa, yksi sunnuntaikävelijä keikkuu vielä hetken tuoleilla.

Istun penkillä kauan. Huomaako asiat paremmin, kun niille piirretään rajat?

Oon kaupungissa

Pyöräilin katsomaan Oon kaupungissa -kaupunkitaidetapahtuman töitä. Olinko ohimennen rekisteröinyt Kaarina Kuusisto-Lukkarin värikkäistä harjanvarsista tehtyä Nurkanvaltaajaa Eduskuntatalolla? Varmasti. Olinko pysähtynyt ja katsonut? Niin.

Tapahtuma on Helsingissä syyskuun puoliväliin asti ja töitä ympäri kaupunkia, esimerkiksi metroasemilla, kuten Silja Purasen Punainen matto, joka tekijänsä mukaan on kunnianosoitus julkisen liikenteen käyttäjille. Kartta töiden sijainnista ja esittelyjä:  http://www.oonkaupungissa.fi/

Näin Esplanadin talot vasta, kun olin ollut tarpeeksi pitkään pois. Yhtenä kesänä ystäväni kuvasi talojen yksityskohtia. Muistan kesän vieläkin siitä. Olen ollut etelähelsinkiläinen 12 vuotta. Sitä ennen olin helsinkiläinen. Enkä nähnyt Espan taloja.

Asuin lähellä rantaa enkä ollut huomannut, että Helsinki on merellä. Että tuulee ja puut kahisevat. Tai sitä, että kaupunki pilkahtaa metsästä ja rajautuu saaristoon - ja on yhtä vihreää puistoa.

En tiennyt miltä tuntuu, kun suomalaiset väistävät kontaktia ja tekevät töitä kaatuakseen kotiin. En miettinyt, miltä tuntuu, kun suomalainen ottaa kontaktia. Haluaisin alkaa nähdä enemmän. 

Miten? Päätin yrittää sulkea pois strategiat, joilla keriytyy sisääpäin, hyvän ja huonon kriteerit, kriteerit. Mennä sellaisia asioita kohti, jotka ovat täällä kaikille.